Olen tavannut vaalikamppailun aikana useita eläkeläisiä. He ovat kuitenkin olleet myös muuta: osa asuu vuokralla, osalla on uusperhe, osa haluaa palauttaa Karjalan, osa on kiinnostunut pientalojen lämmitysjärjestelmistä, osa on huolissaan kirjastojen tilanteesta. Moni pohtii, miten lapsenlapsi saa rahoitettua opintonsa ja elämänsä.

Eilen katsoin televisiosta puheenjohtajien vaalikeskustelua. (Täytyy tosin tunnustaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikan kohdalla tiivis päivä kostautui jo torkahteluna.) Taustaryhmät olivat prepanneet keskustelijoita: "Maassa on eläkeläisiä enemmän kuin koskaan. Puhu eläkeläisistä!" Ja he puhuivat. Yhtenä, homogeenisena ryhmänä.

Eläkeläisiä on paljon, mutta heitä ei yhdistä oikeastaan muu kuin sama sarake virallisissa tilastoissa. Kansaneläkkeellä selviämistä yrittävä ja muhkeaa työeläkettä kuluttava entinen talousjohtaja elävät eri maalmoissa. Ja heistä jälkimmäinen valittaa taitetusta indeksistä. Sehän vaikuttaa eniten hyvätuloisten eläkeläisten asemaan.

Vanhusten yksinäisyys on suuri ongelma. Siihen ei vaikuteta indekseillä vaan yhdyskuntasuunnittelulla, senioritaloilla, kansalaistoiminnan tukemisella. Eläkeläisköyhyyttä ei poisteta kylvämällä rahaa aurinkorantojen golfaajille. Samaan aikaan lapsiperheköyhyys kasvaa, syvenee ja periytyy, mutta siitä ei puhuta, koska tilastoissa heidän sarakkeessaan on pienempi luku kuin eläkeläisillä.

Edessä on nyt kampanjan loppusuora. On ollut ilo tehdä vaalityötä yhdessä muiden vihreiden ehdokkaiden kanssa. Suurista linjoista olemme samaa mieltä, mutta ehdokkaina olemme jokainen erilaisia. Kisa on kova ja tasainen. Siitä huolimatta ei ole tarvinnut pelätä saavansa puukkoa selkään omilta, vaikka väsymys alkaa painaa päälle. Tunnelma on korkealla.

Nyt takaisin kaupungille. Muutos on mahdollista!